Voi olla, että taitaa olla korkea aika pistää tämä blogi jäähylle kokonaan. Ei ole oikein ollut fiiliksiä purkaa tänne tunteitaan enää pitkään aikaan. Mistä lie sitten johtuu... Jos nyt kuitenkin jotain yrittäisi räpeltää tähän.
Oon ollut taas reilut kaksi viikkoa kotona - uudessa kodissa by the way. Ja täällä on aika kamalaa, jos totta puhutaan. Kiinnyin niin voimaakkasti sekä Ouluun, että siellä oleviin ihmisiin, etten saa oikein mitään irti tästä niin kutsutusta kotikaupungistani. Pohjoisessa kaikki oli jotenkin niin erilaista, mutta kuitenkin niin kovin tuttua. Sellaista johon olen tottunut lapissa ollessani jo aiemminkin. Ihmiset ovat niin paljon mukavampia ja aidompia kuin täällä pääkaupunkiseudulla.
Hassua, miten hyvin mut oikeasti otettiin mukaan porukkaan heti alusta asti! Täällä saa hengailla monta kuukautta jonkun kanssa, ennen kuin uskaltaa edes halata! Aivan hullua.
Mä olin jo vähän tässä suunnitellut ensi kesää ja muuttoa Ouluun, mutta en mä nyt sitten tiedä, tuleeko siitä yhtään mitään. Tai tuleeko tästä koko suhteesta yhtään mitään.:(
Periaatteessa meidän suhteessa ei kai ole mitään ongelmaa tai kriisiä, mutta minä kun olen niin hysteerinen, että hypin heti seinille, jos toinen ei vastaa puhelimeen. Meillä on ollut aika paljon yhteydenpito-ongelmia tämän parin viikon aikana. Mutta toisaalta onhan se ihan päivänselvää, ettei kumpikin voi olla koko ajan tavattavissa, kun kummallakin on omat elämänsä 600 kilometrin päästä toisistaan. Huoh.
Mä vaan pelkään, ettei se olekaan tosissaan mun kanssa ja tekee, luoja ties mitä ja luoja ties kenen kanssa, siellä kaukana... Hmmph. Tiedän, ettei mun kannata vatvoa tuollaisia yhtään, vaan pikemmin ottaa asia puheeksi hänen kanssaan, mutta kun sekin on muka niin vaikeaa. En tiedä.
No joo. Muuten mun elämääni ei sitten kuulukaan mitään ihmeempiä. Samaa vanhaa oikeastaan. Kaiketi.
Aloitin noi citalopramit uudestaan ja ketipinorit pitäisi kans hakea heti kun tässä rikastuisi sen verran. En ole taas pahemmin nukkunut, enkä syönyt, enkä kyllä tehnyt paljoa muutakaan.
Viime viikolla kävin lääkärissä ja nyt ton muuttoni seurauksena mulla on vaihtunut omalääkäri. Jee! Vaikka ei siinä edellisessäkään sinäänsä mitään vikaa ollut. Tämä uusi lääkäri määräsi mut heti miten kaiken maailman testeihin, ja torstai aamuna hengailenkin sitten terveyskeskuksessa pari tuntia labroissa. Multa otetaan sokerirasituskoe ja seitsemän muuta koetta, yäk! Ja apua! Mun pitää paastota 12 tuntia ennen noita kokeita. Syömisen suhteen se ei ole ongelma, mutta että 12 tuntia ilman tupakkaa ja yhdellä vesilasillisella, hohhoijaa...
Näiden testitulosten valmistuttua saankin sitten lähetteen naistenklinikalle, jossa nuo mun oikuttelevat(*) munasarjani tutkitaan uudestaan. (* Oikuttelevat siis taas vaihteeksi, kuukautiset on taas kateissa ja sellaista mukavaa...) Ja jos minä haluan, voin kuulemma aloittaa jonkin sortin hormonihoitosysteemin. Siis vihdoinkin! Mä todella haluan, ettei mun tarvitse joka kuukausi pähkäillä jotain mahdollista raskautta ja sitten surra sitä mahdollista lapsettomuutta!
Ja hei, mä täytän lauantaina 24. Pikku hiljaa olisi kiva alkaa miettiä sitä lisääntymistäkin. (En siis ole nyt tekemässä lasta tosiaankaan, mutta olisi ihan kiva kuitenkin tietää, että se on ylipäätään mahdollista...Ja jos oikein olen ymmärtänyt, joku viikon "hormonikuuri" tuskin vielä lapsettomuutta korjaa... Eli siis siinähän voi mennä vaikka vuosia!!)
Höh. Miksi mulla pitää olla kaikki maailman vaivat? Ei ihme, että miehetkään ei pysy mun elämässä...

Kauhea ikävä ja paha olla. Kaikki vanhat huolet ja murheet alkaa taas painaa päälle, kun on aikaa ajatella niitä. Ja uusia huolia tuntuu tulvivan joka suunnalta lisää koko ajan. Onhan mua toki ahdistanut Oulussa ollessanikin, mutta siellä ainakin oli läsnä ihminen, joka osasi lohduttaa, jolla on samanlaisia kokemuksia - ja pahempiakin. Nyt oon taas yksin jossain jumalan selän takana, eikä kukaan tule halaamaan ja lohduttamaan. Huokauksien huokaus...

Tuntuu vaan niin turhauttavalta, että aina jostain ilmenee joku kriisi, vaikka kuinka yrittää ja yrittää. Tekisi mieli lakata yrittämästä. Antaa kaiken mennä vaan - vaikka ei kai sekään kaukana enää ole. Jos sanoisi vaan vuokrasopimuksen irti ja menisi näine kamoineen söpiksen luo Ouluun ja jäisi sinne. Vaikka ei kait sekään mitään hyödyttäisi... Kunhan dramatisoin... Pitäisi saada jotain ratkaisuja aikaiseksi, vaan kun pää ei toimi! En mä pysty suunnittelemaan yhtään mitään ja saan raivarin, jos joku alkaa multa jotain vastauksia tinkaamaan. Tänäänkin multa on kysytty noin viiteen eri kertaan, koska aion kotiutua ja mitä aion elämälläni tehdä - siis eri ihmisten tahoilta. Hei, vitustako minä tiedän, jos en edes osaa päättää, mitä ostaisin kaupasta tai minkä paidan laitan päälleni! Turhauttaa!

Söpis leperteli mulle tuossa eräänä iltana, että minä olisin hänen pelastava enkelinsä ja että, minä, jos joku, autan hänet jaloilleen ja annan syyn elää ja olla onnellinen. Olihan se kauniisti sanottu, mutta en mä tiedä, kantaako tän enkelin siivet ihan niin suurta taakkaa, kun omaa elämäänsäkään ei saa järjestykseen. Tosin ennemmin mä hänen elämänsä laitan kuntoon kuin omani. Häntä mä sentäs rakastan. Kai meidän pitää jotenkin yrittää yhdessä näitä asioita hoitaa, jos ei muuta, mutta kun enhän mä haluasi muita - varsinkaan läheisiä huolillani vaivata.

Miten kauan ihmisen olisi oikeastaan tarkoitus tällaista elämää jaksaa? Ja miten se jaksaminen on yli päätänsäkään mahdollistà?

Huiui, taas on vierähtänyt kuukauden päivät edellisestä postauksesta... Syynä tähän on tietenkin se, että olen edelleen reissussa.

Olin tosiaan loman alusta viikon verran erakoitumassa mökillä, jonka jälkeen suhasin pää kolmantena jalkana Ouluun. Nopeasti vierahti kolmisen viikkoa Oulussa, aivan käsittämättömän nopeasti oikeastaan. Jotakuta saattaa ehkä kiinnostaa, mitä mä siellä sitten tein..? No otin ja rakastuin! (Tiedätään, siihen ei paljoa vaadita mun tapauksessa...) Mutta tämä henkilö, on aivan täysin erilainen kuin kukaan mies koskaan. Mä tiesin samantien kun tavattiin rautatieasemalla, että täältä ei ihan heti lähdetäkään pois. Uskomatonta...

Hänessä on jotain tosi ihmeellistä ja mitä arkisinkin asia tuntuu upealta, kun sen jakaa hänen kanssaan. (Niin niin, näinhän ne ihastuneet ihmiset aina lätisee...) Hän on varmasti suorapuheisin ja avoimin ihminen, jota olen tavannut, ja ihan totta, hän sanoo kaiken juuri kuten ajattelekiin, niin hyvät kuin huonotkin jutut. Ja kolmen viikon aikana olen kuullut molempia. Mutta niin on hänkin. Hänen kanssaan on tosi mahtavaa olla, koska ei tarvitse jännittää tai yrittää olla jotakin muuta - riittää että on oma itsensä! Ihanaa.

Nyt oon muuten Rovaniemellä. Tulin hakemaan tänne jättämääni matkalaukkua ja meen muutaman päivän kuluessa takasin Ouluun. Ensi viikolla pitää kuitenkin palata takaisin arkeen ja alkaa miettimään seuraavia siirtoja. Niin surullista kuin se onkin. Tänäänkin oli jo niin kamalan haikeat jäähyväiset, vaikka kumpikin tiedettiin, että kohta taas nähdään... Hassua tällainen rakastuminen.